Asioiden mittakaava on välillä hyvä pysähtyä tarkistamaan

Maaret Kallio kirjoitti Helsingin Sanomissa 31.1. julkaistussa kolumnissaan, että luksusnarina on merkki unohdetusta hyvinvoinnista. Kyseinen toteamus tiivistää hyvin asian, jota olen miettinyt monesti: Miksi ihmisten, joilla menee paljon paremmin kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä, unohtavat tuon asian ja alkavat valittaa toinen toistaan turhemmista asioista. Esimerkiksi vaalien alla valitettiin siitä, kuinka oma äänestyspaikka on siirtynyt pari kilometriä kauemmas kuin mihin on totuttu. Ei silti sanaakaan siitä, että ennen varsinaista vaalipäivää olisi ollut runsaasti aikaa valita mieleisensä kauppakeskus ja äänestää siellä kauppareissun yhteydessä. Seuraavaksi sanotaan, ettei ole autoa, jolla kulkea. No vaaleja ei tässä maassa aivan yhtenään järjestetä, joten ehkä matkaan voi hiukan panostaa silloin harvoin, kun vaalit on.

Tässä vain yksi esimerkiksi, mutta narinaa ja valitusta ovat nykyään esimerkiksi monet sosiaalisen median ryhmät täynnä. Välillä tulee ihan paha olo, kun niitä lukee. Kyllähän maailma harmaalta alkaa näyttääkin, jos kiinnittää huomionsa enimmäkseen vain huonoihin asioihin. Turhan valittamisen kanssa käsi kädessä tuntuu kulkevan välillä myös laiskuus.

Monenlaisia haasteita elämästä totta kai löytyy eli missä maailman maassa tahansa, mutta joskus tuntuu siltä, että elämästä on tullut joillekin jo liian helppoa, jos valitus koskee aivan mitättömiä asioita. Kallion ystävät esimerkiksi kauhistelivat sähkökatkosta Espoossa, mutta Kallio suhteutti asian eri mittakaan:

”Olisin taatusti itsekin harmitellut sähkökatkosta, ellen olisi ollut samaan aikaan kehitysyhteistyömatkalla Kambodžassa. Tehtäväni Suomen World Visionin lähettiläänä oli perehtyä heikoimmassa asemassa olevien lasten elämään ja auttamistyöhön heidän hyväkseen. Matkapäivien aikana nähty äärimmäinen köyhyys, pahoinpidellyt lapset ja yksin jäävät pikkuiset asettuvat kirvelevän huonosti linjaan arkisten suomalaisvalitusten kanssa. Luksusnarina tuntuu tavallistakin sietämättömämmältä, kun päivällä on myötäelänyt pienten lasten äidin tuskaa, kun koti ei pidä vettä, ripuli on aito hengenvaara ja päivittäinen ruoka riittää vain osalle lapsista.”

Totta kai Suomessakin on ihmisiä, joilla ei oikeasti mene hyvin, vaan monenlaista surua, sairautta ja muuta vastoinkäymistä on voinut kerääntyä samallekin ihmiselle. Silti isolla osalla meistä menee huomattavasti paremmin, kuin useimmilla muilla tällä pallolla. Parannettavaa on toki täälläkin, virheitä sattuu ja epäoikeudenmukaista kohtelua riittää. Esimerkiksi terveydenhuolto voisi toimia aina vähän paremmin ja olla sujuvampaa. Meillä kuitenkin kaikilla on oikeus hoitoon varallisuudesta riippumatta toisin kuin monessa muussa maassa.

Miksi meidän on kuitenkin niin vaikea muistaa, miten hyvin asiat oikeastaan ovatkaan, silloin kun maailma tuntuu ryppyilevän? Miksi monelle pitää tapahtua jotain isoa ikävää ennen kuin mittakaava asettuu kohdalleen? Paljon helpompaa kun olisi elää niin, että keskittyisi siihen, mikä omassa elämässä on hyvin. Kun muistaa asioiden oikean mittakaavan, omat murheet voivatkin tuntua yhtäkkiä paljon siedettävämmiltä. Voi tulla tunne, että ei hätää kyllä tässä pärjäillään ja ihan hyvinkin vielä. Siitä tulee helpottunut ja hyvä fiilis. Kallion sanoin:

Miten suurta etuoikeutta onkaan elämäntilanne, jossa harmit liittyvät vain kiristäviin kurahousuihin, liiallisiin sähköposteihin ja loputtomiin pyykkikasoihin. Tavallinen arkipäivä on jo osa suurta unelmaa, jonka harva tässä maailmassa saavuttaa.”

Maaret Kallion kolumni:

https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005544128.html?share=a48e07f0101a703ade02b3929c228338&utm_source=facebook&utm_medium=toimitus

Teksti: Salla-Mari Suovesi